Parempi olisi kaikille yhteinen uskonnon oppiaine ministeriön esittämän katsomusaineen sijaan

Alla oleva kirjoitus on julkaistu hieman lyhyempänä Savon Sanomissa 22.3.2026

Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä esittää uskonnonopetuksen korvaamista kaikille yhteisellä katsomusaineella. Esitystä perustellaan yhdenvertaisuudella ja säästöillä.  

 

Suomen kristillisten kirkkojen piispat kannattavat oman uskonnonopetuksen säilyttämistä ja nostavat esiin perinteisen kristillisen katsomuksellisen identiteetin merkityksen kulttuurimme rakentumiselle. Piispojen mukaan perinteistä irrotettu tapa tarkastella katsomuksia ilman eläytymistä oman uskonnon kertomuksiin ja tapoihin ei ole etenkään alakouluikäisille luontevaa (HS 17.3.).

 

Teologian maisteri, kirkkohallituksen kasvatusasiain koordinaattori Sirpa Okulov puolusti kirjoituksessaan (SS 18.3.) myös oman uskonnonopetuksen jatkumista ja toi esiin nykyisen uskonnonopetuksemme luonnetta. Opetus ei ole ollut tunnustuksellista vuoden 2003 jälkeen, eikä oppitunneilla siten harjoiteta uskontoa. Opetussuunnitelman mukaan uskonnonopetuksen tehtävänä on antaa oppilaille laaja uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys. Opetuksessa painotetaan tutustumista uskonto- ja katsomusperinteisiin Suomessa sekä uskontoihin ja katsomuksiin muualla maailmassa.

 

Olen piispojen ja Okulovin kanssa samoilla linjoilla, mutta kristillistä katsomusta ja kulttuuriperintöä sisältävän uskonnonopetuksen voisi mielestäni yhdistää kaikille yhteiseksi oppiaineeksi. Olisiko oppiaineen nimessä sitten sana uskonto, katsomus tai molemmat, on toissijaista, kunhan oppiaineen sisältö ei muuttuisi merkittävästi nykyisestä. Tämä vaatisi opetussuunnitelman hienosäätöä ja mahdollisesti lakiuudistuksen, joka sallisi opetuksen myös uskonnottomille ja muiden uskontojen edustajille. 

  

Enemmistö maamme koulujen oppilaista ja heidän vanhemmistaan kuuluu edelleen kristillisiin seurakuntiin. Täysin uuden katsomusaineen myötä kansalaistemme suhde maamme kristillisiin perinteisiin todennäköisesti heikkenisi entisestään. Lisäksi vastuu omaan uskontoon tutustumisesta jäisi kotien ja uskonnollisten yhteisöjen vastuulle. Tätä en pidä hyvänä kehityksenä ajassa, jossa ihmisten juurettomuus sekä henkinen pahoinvointi lisääntyvät ja seurakuntien rooli kansalaistemme elämässä on jo muutenkin vähäinen.

 

Uskonnonopetuksen tulee säilyä kouluissa pedagogisen ammattilaisen vastuulla. Nykyään varsinkin vähemmistöuskontojen opetuksen järjestämisessä ja opetuksen laadun varmistamisessa on ollut suuria haasteita. Yhteisesti hyväksytyn opetussuunnitelman mukainen opetus on varmin tae terveen katsomuksen muotoutumiseen. Se suojaa nuoriamme radikalisoitumiselta ja uusaatteilta, joiden vaikutuksista olemme saaneet varoittavia esimerkkejä viime vuosina.

 

Myös positiivisen uskonnonvapauden soisi näkyvän kouluissamme nykyistä enemmän. Seurakunnan edustajien vierailut kouluissa ilman hengellistä sanomaa ovat kuin suola, joka on menettänyt makunsa. Ja oppilailta pääsyn epääminen uskonnollista ohjelmaa sisältäviin tilaisuuksiin kuten konsertteihin, on opetuksen järjestäjiltä lyhytnäköistä toimintaa. Se heikentää merkittävästi nuorten mahdollisuutta laaja-alaiseen katsomuksiin tutustumiseen ja niiden ymmärtämiseen.

 

Uskonnon hyviä vaikutuksia tulisikin korostaa koulujen uskontokasvatuksessa. Useat kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet aktiivisesti uskoaan harjoittavien olevan onnellisempia, kokevan elämänsä merkitykselliseksi, voivan psyykkisesti paremmin ja omaavan terveellisemmät elämäntavat kuin uskonnottomat tai passiivisesti uskontoaan harjoittavat. Uskonnonopetuksen tulee kuitenkin tapahtua jatkossakin jokaisen vakaumusta kunnioittaen ilman painostamista mihinkään uskontoon tai ideologiaan.

 

Näillä toimilla voisimme yhdenvertaisesti ja järkevillä resursseilla taata nuorillemme ainekset oman terveen identiteetin sekä elämänkatsomuksen rakentamiseen ja kriittiseen arviointiin unohtamatta maamme kristillisiä perinteitä.