Meidän on kyettävä vaatimaan lapsiltamme sitä, mikä on välttämätöntä heidän hyvinvoinnille

Tämä kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa 13.10. 

Perusopetuslainmuutos liikunnallisen elämäntavan edistämisestä astui voimaan elokuun alussa. Tällä pyritään edistämään oppilaiden fyysisen toimintakyvyn kehittymistä ja oppimista. 

Tuoreimmat Pisa-oppimistulokset julkaistiin syyskuun alussa. Olen mielenkiinnolla seurannut näihin liittyvää uutisointia sekä eri tahojen kannanottoja keinoista, joilla suomalaislasten huolestuttava kehitys saataisiin korjattua. Seuraavaksi odottelemme tuoreimpien MOVE!-mittausten tulosten julkistamista ja siihen liittyvää uutisointia lastemme fyysisestä toimintakyvyn kehittymisestä.

              Mielestäni Sami Vainio pääkirjoituksessaan (SS 10.9.) ja Karoliina Partanen (Kok.) somejulkaisussaan 8.9. osuivat asian ytimeen pohtiessaan syitä oppilaiden osaamistason laskuun ja heikkoon Pisa-menestykseen. 

Lastemme sinnikkyys ja halu ponnistella uuden oppimisen eteen on heikentynyt merkittävästi. Tällä on vahva kytkös oppimiseen sekä henkisen että fyysisen hyvinvointimme rakentumiseen. 

Vainion lausahdus: ”Ennen monet asiat olivat paremmin, koska ne olivat huonommin”, kiteyttää erinomaisesti tilanteen, johon olemme pikkuhiljaa ajautuneet. Nykyään elämän tarpeelliset perusasiat ja tarpeettomat hyödykkeet tulevat lapsillemme usein ilman minkäänlaista ponnistelua. Tällöin ei opita näkemään vaivaa eikä arvostamaan sitä hyvää, mitä olemme elämäämme saaneet. 

Aiemmin lapset saivat nähdä ja olla osallisena, kun ruoka työnteon kautta ansaittiin pellolta pöytään.  Kouluun taivallettiin jalkaisin tai hiihtäen päivittäin kilometrien matkat ja opiskelua arvostettiin, koska se oli useimmiten tie parempaan elämään. Suuri syy opiskelun ja koulun arvostukseen oli myös se, että sekä kotona että koulussa edellytettiin ahkeruutta ja kuuliaista käyttäytymistä aikuisia kohtaan.

Yhteiskunnan arvopohjan muutos ja digitalisoituminen ovat muovanneet ihmismieltä huonompaan suuntaan. Aiemmin sinnikkyys sekä henkinen ja fyysinen hyvinvointi tulivat huomaamatta normaalin arjen sivutuotteena. Nykyään ajankäyttö ja osaaminen on tehokkuusajattelun myötä yksipuolistunut, mikä on osaltaan passivoinut elämäämme. 

Erityisesti meidän aikuisten on oltava valppaana niissä ohikiitävissä hetkissä arjessa, jolloin asetamme rajoja ja vaatimustasoa jälkikasvullemme. Tukevatko ne sinnikkyyden kehittymistä? 

Pienet valinnat arjessa määrittävät elämämme suunnan pitkässä juoksussa. Terveet säännölliset elämäntavat, kuten ruokailutottumukset, lepo, ruutuaika ja hyötyliikunta ovat aikuisten asettamien rajojen ja arjen vaatimusten tulos. Oikeat valinnat näissä tukevat myös keskittymiskyvyn kehittymistä ja oppimista.  

Lukutaito kehittyy lukemalla, laskutaito laskemalla, fyysinen toimintakyky riittävällä säännöllisellä rasituksella. Nämä saattavat tuntua tylsiltä, mutta niiden riittävä puuduttavaltakin tuntuva säännöllinen toisto ja jopa ulkoa opettelu ovat edellytys oppimiselle ja kehittymiselle. Kun jaksamme nähdä vaivaa huomaamme, että päivittäinen asioihin käyttämämme aika ei loppupelissä ole edes kovin suuri, jotta voimme saavuttaa tarvittavaa kehitystä. Eihän Roomaakaan rakennettu päivässä. 

Päättäjien on myös syytä pohtia, millaisen vaatimus- ja osaamistason haluamme jatkossa asetta perusopetukselle. Millaista osallistumista opetukseen edellytämme oppilailta ja mitä ylipäätään pitää osata päästäkseen luokka-asteelta toiselle? 

Lainsäätäjien asettamat raamit ohjaavat niitä pieniä ohikiitäviä hetkiä, jossa opetushenkilöstö asettaa vaatimustasoa oppilaille koulun päivittäisessä arjessa. Niistä pienistä päivittäisistä valinnoista ja vaatimustasosta rakentuu se osaaminen, joka on perustana sekä yksilön että yhteiskuntamme hyvinvoinnille tulevaisuudessa.