Nautinko liikkumisesta? -Miten ylipaino, liikkumattomuus ja asenteet vaiukuttavat oppimiseen

 Tässä kirjoituksessa pohdin seuraavia aiheita:

1.       Miten liikunnasta voi tulla kivaa ja nautinnollista?

2.      Ylipainon merkitystä liikuntataitojen oppimiseen

3.       Aikuisten suhtautumista koululiikuntaan ja lasten liikuntataitojen harjoitteluun sekä yhteiskunnan muutoksen vaikutuksia vallitseviin asenteisiin ja koulujen arkeen

 

Edellisessä kirjoituksessani havainnollistin sitä, millaisia fyysisiä valmiuksia lapsilla ja nuorilla tulisi olla, jotta heillä olisi edellytyksiä saavuttaa riittävään fyysisen toimintakyvyn edellyttävät tulokset 5. luokan MOVE-mittauksissa. Olen tutkinut liikuntataitojen ja fyysisen kunnon kehittymistä liikunnanopettajaopintoihin liittyvässä gradussani sekä havainnoimalla oppilaiden oppimista tähänastisen työurani eli noin 20 vuoden aikana. Lisäksi olin opintojeni aikana mukana väitöskirjatutkimuksen mittauksissa, joissa kerättiin aineistoa 7. -luokkalaisten liikuntataitojen kehittymisestä. Nämä yhdessä ovat auttaneet hahmottamaan eritasoisten liikkujien sekä fyysisiä että taidollisia eroja ja sitä kautta olen oppinut tunnistamaan paremmin omien oppilaideni tarpeita liikunnan opetuksessa.

 

Aloitan tämän kirjoitukseni käsittelemällä sitä, miksi toiset nauttivat liikunnasta ja toiset eivät. Oikeastaan sanan liikunta paikalle voisimme laittaan monia muitakin sanoja ja pohtia samaa. Miksi toiset tykkäävät piirtämisestä tai maalaamisesta, soittamisesta tai laulamisesta, käsitöistä tai askartelusta, matemaattisten ongelmien ratkaisusta jne.?  Toisaalta voisimme miettiä, että miksi monien musiikkia harrastavien vanhempien lapsista tulee musikaalisia, liikunnallisten vanhempien lapsista liikunnallisia, yrittäjien lapsista yrittäjiä jne. Tätäkin listaa voisi jatkaa loputtomiin. On väistämättä selvää, että se millaisia ärsykkeitä ja mahdollisuuksia lapset kasvaessaan saavat, vaikuttaa siihen, millaiset taidot ja kiinnostuksen kohteet heissä alkavat vahvistua.

 

Liikunnan osalta meillä on vahvoja todisteita ihan lähihistoriastamme, että liikunnallinen elämäntapa kehittää liikunnallisia ominaisuuksia, joista terveyden kannalta kestävyyskunto on se tärkein. Kun katsomme varusmiesten Cooperin testin tuloksia viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta niin havaitsemme, että kestävyyskunto on laskenut reilusti. 

Myös hyvien ja heikkojen tulosten suhde on kasvanut rajusti. Tätä selittää se, että elämäntapamme on muuttunut vuosikymmenten saatossa liikunnallisesti passiivisemmaksi. Kun aiemmin suomalaiset tekivät enemmän fyysistä työtä ja liikkuivat vähemmän autolla ja julkisilla kulkuneuvoilla niin hyötyliikuntaa tuli huomattavasti nykyistä enemmän ja fyysinen kunto oli parempi. Kun tähän ottaa rinnalle vertailuun varusmiesten painon kehittymisen niin huomaamme, että myös painolla on merkittävä rooli kestävyyskunnon kehittymisessä. 

Ja onhan tämä ihan luonnollista, että mitä enemmän painoa kannat mukanasi niin sitä raskaammalta liikkuminen tuntuu. Samalla tavalla on käynyt koululaisten kunnolle, vaikka kattavia tilastoja meillä ei asiasta ole valtakunnallisesti olemassa kovinkaan pitkältä ajalta. MOVE-mittaukset alkoivat reilut 10 vuotta sitten ja jo siinä vaiheessa koululaisten fyysisen kunnon havaittiin olevan syöksykierteessä.

 

Koululaisten kunnon suhteen olemme saaneet samoja viitteitä kuin varusmiestenkin osalta eli on yhä enemmän niitä, joiden kestävyyskunto on heikko ja toisessa ääripäässä liikuntaa paljon harrastavien kestävyyskunto on jopa kehittynyt. Kun ääripäät menevät kauemmaksi toisistaan niin tämä aiheuttaa varsinkin koululiikunnassa haasteita, kun jaksaminen ja taitotasot ovat hyvin erilaisia. Kun tämän lisäksi kouluissa on usein sekaryhmät liikunnassa niin tyttöjen ja poikien fysiologiset erot lisäävät heterogeenisyyttä. Opettaja onkin monesti varsin haasteellisen tilanteen edessä yrittäessään taata kaikille oppilaille tasavertaiset mahdollisuudet kokea onnistumista liikuntatunnilla.

 

Liikuntaa opettaessani olen havainnut, että pelkästään liikkumattomuus tai ehkä paremminkin se, ettei lapsi ole saanut elämässään monipuolisia liikunnallisia ärsykkeitä ei vielä itsessään estä tai hidasta liikuntataitojen oppimista, mikäli lapsi on normaalipainoinen. Normaalipainoinen lapsi löytää oikeanlaisessa opetusympäristössä nopeasti tuntuman omaan vartaloonsa ja oppii hermottamaan oikeita lihaksia halutun opetettavan liikuntasuoritusten aikaansaamiseksi. Otetaan esimerkkiliikkeiksi kuperkeikka, käsillä seisonta tukea vasten, yhden jalan hyppy sekä pallon heitto ja kiinniotto. Nämä ovat liikuntasuorituksia, jotka terve liikkuva lapsi oppii monipuolisia liikunnallisia ärsykkeitä saadessaan peruskoulun alkuun mennessä. Näiden perustaitojen osaaminen on välttämätön edellytys monien vaativampien taitojen osaamiselle, jotka jokaisen koululaisen tulisi hallita. Koululiikunnassa minulle tulee kuitenkin vastaan 9 – 12 -vuotiaita oppilaita, jotka eivät ole näitä perustaitoja vielä kunnolla tai lainkaan oppineet. Tämä tietysti johtuu pääosin siitä, ettei näitä taitoja ole heille ole opetettu tai mahdollistettu heidän opettelevan kyseisiä suorituksia. Kolmen ensimmäisen liikkeen oppimiseksi lapsi tarvitsee jonkin verran suhteellista voimaa, jotta pystyy liikuttamaan omaa kehoaan. Normaalipainoisena hänen on sitä mahdollista kehittää varsin lyhyessä ajassa eli muutamassa kuukaudessa tasolle, jolla hän pystyy nuo suoritukset tekemään, kun saa oikeanlaista kuormitusta hermostolle ja lihaksilleen. Sen sijaan ylipainoisille lapsille näiden liikkeiden oppiminen on huomattavasti vaikeampaa, koska ylipainon vuoksi suhteellisen voiman lähtötaso on heikko. Lisäksi ylipainoisilla lapsilla suhteellinen voima kehittyy hitaammin, jos lainkaan, mikäli reipasta ja rasittavaa liikuntaa harrastetaan alle suositusten. Lisäksi ylipaino aiheuttaa kipuja esimerkiksi juoksussa ja hyppelyissä jalkojen niveliin ja lihaksiin sekä kuperkeikassa niskoihin, hartiaseudulle ja selkärankaan.  Nämä tekijät usein vaikeuttavat tai jopa estävät ylipainoisten lasten monien taitojen harjoittelun.

 

Jos nyt mietitään oppituntitilannetta liikunnassa, jossa harjoittelemme näitä taitoja niin jokainen voi hyvin kuvitella, miltä tuntuu sellaisesta lapsesta, joka ei näitä perustaitoja vielä osaa, kun hän havaitsee ikätovereidensa tekevän liikkeet vaivattomasti. Oikeanlaisella rohkaisulla, kannustuksella ja opastuksella normaalipainoinen lapsi pystyy nämä liikkeet oppimaan ja kehittyy niissä silminnähden ihan muutamassa oppitunnissa. Sen sijaan ylipainoiselle lapselle käy valitettavan usein niin, että kun hän näkee toisten lasten osaavan tai kehittyvän taidoissaan, mutta omat taidot eivät kehity niin nopeaan kuin muilla niin usein hän alkaa vältellä näiden liikkeiden harjoittelua tai jopa kieltäytyy kokonaan niiden harjoittelusta. Mitä lähemmäksi murrosikää mennään, sitä todennäköisempää on, ettei oppilas halua liikkeitä harjoitella varsinkaan, jos toiset oppilaat ovat näkemässä. Usein taustalla on häpeä siitä, ettei näitä liikkeitä osaa ja kun muut ne osaavat. Tämä on opettajankin kannalta tosi vaikea ja jopa surullinen asia, koska harjoitus ja oikeanlaiset toistot ovat ainut tie liikuntataitojen oppimiselle.

 

Tästä päästäänkin palaamaan sen kysymyksen äärelle, että milloin liikunnasta tulee kivaa tai mukavaa. No tietysti silloin, kun lapsi huomaa oppivansa ja osaavansa liikuntasuorituksia, joita ikätovereiden kanssa harjoitellaan niin oppitunneilla kuin välitunneillakin. Mikäli oppilaan taitotaso jää huomattavasti ikätovereitaan heikommaksi, on hänen vaikeampi esimerkiksi välituntipeleissä osallistua ja kokea onnistumista peleissä ikätovereiden kanssa. Oppitunneilla opettaja voi sääntöjä muokkaamalla luoda olosuhteita sellaisiksi, että kaikki saavat tarvitsemiaan toistoja onnistumisen ja peliin osallistumisen aikaansaamiseksi. Summa summarum, liikunnasta tai olipa se sitten mikä tahansa taito tulee nautinnollista silloin kun suoritus tuntuu luonnolliselta ja vaivattomalta ja sen tekijä saa harjoittelemalla aikaan haluamansa suorituksen tilanteen vaatimalla tavalla. 

 

Pohditaan vielä lopuksi vanhempien suhtautumista koululiikuntaan sekä yhteiskuntamme muutosten vaikutuksia koulujen arkeen. Ajattelen, että vanhempien asenteisiin vaikuttavat jonkin verran muistot omilta kouluajoilta. Keskusteltuani vuosien mittaan omien ikätovereideni, oppilaiden vanhempien sekä opetusalan ammattilaisten kanssa olen tullut vakuuttuneeksi, että oma sukupolveni ja varsinkin sitä vanhemmilla ikäluokilla on yllättävän paljon negatiivisia koululiikuntamuistoja. Nämä ovat aiheutuneet monesti sen seurauksena, että sen ajan opetusmenetelmät tai pedagogiikka olivat hyvin erilaiset kuin tänä päivänä. Tämä saattaa vaikuttaa myös siihen, että monet nykyvanhemmat haluavat jopa vähän liikaa suojella omia lapsiaan pettymyksiltä. Varsinkin liikunnan oppiaineen kohdalla, kun lapsi kertoo kotona epäonnistumisestaan tai jostakin muusta epämiellyttävästä kokemuksesta liikuntatunnilta, saattavat vanhemman omat negatiiviset muistot palaavat mieleen ja vaikuttaa tilanteen tulkintaan. Tällaisissa tilanteissa tilanteiden läpikäyminen yhdessä lapsen ja huoltajan kanssa selkiyttää tapahtumien todellisen luonteen.

 

Ikäväkseni joudun toteamaan, että harjoittelu ja siihen liittyvä vaivannäkö on tämän päivän lapsille monesti todella vaikeaa ja vastenmielistä. Tosiasia kuitenkin on, että kaikenlaisen oppimisen ja kehityksen eteen on tehtävä työtä ja yritettävä parhaansa. Se on välttämättömyys ja ainut edellytys oppimiselle ja epäonnistumiset kuuluvat myös olennaisena osana tähän prosessiin. Nykyään koulussa yhä suurempi osa opetusajasta/energiasta kuluu siihen, että me opettajat joudumme vaatimaan oppilaita osallistumista opetukseen. Lukuaineissä tämä tarkoittaa sitä, että kappaleet luetaan ja niihin liittyvät tehtävät tulevat tehdyksi. Liikuntatunnilla osallistuminen tarkoittaa sitä, etä hengästytään. Lisäksi lihakset ja nivelet saattavat toisinaan harjoittelun seurauksena kipeytyä, mutta se on pääsääntöisesti ihan terveellistä. 

 

Ajattelen, että ”entisaikaan” yhteiskunnan mentaliteetti oli paljon suoraviivaisempi ja opetus autoritäärisempää kuin nykyisin. Jos mietitään varusmiesten armeijakokemuksia sekä vanhemman polven koulukokemuksia ja verrataan niitä nykyaikaan niin voidaan todeta, että ajat ovat muuttuneet niin armeijassa kuin kouluissakin kurinpidon ja ryhmän hallintamenetelmien suhteen. Muutama vuosikymmen sitten koulujen opetusryhmät olivat suuria ja opettajalla ei ollut useinkaan toista opettajaa tai koulunkäynninohjaajia apunaan oppitunneilla. Myös opetussuunnitelmassa liikunnan kohdalla oli tarkkaan määritelty osaamistavoitteet eri urheilulajeissa. Sen vuoksi oppitunneilla ymmärrettävästi testattiin osaamista huomattavasti nykyistä enemmän. Yhteiskunnassa painotettiin siihen aikaan toisenlaisia arvoja kuin nykyään. Erilaiset urheilu- laulu- ja piirustuskilpailut sekä virsivisat, matematiikan valtakunnalliset kokeet jne. olivat osa koulun arkea ja niihin myös haluttiin panostaa. On ymmärrettävää, että tällaisen kulttuurin keskellä on helpommin päässyt tapahtumaan tilanteita, jotka ovat jättäneet ikäviä muistoja, mikäli ei ole kilpailusta pitänyt tai siinä pärjännyt.

 

Tänä päivänä jo opettajankoulutuksessa sekä opetussuunnitelmassa painotetaan erilaisten yksilöiden ja osaamisen kohtaamista ja lisäksi liikunnan opetussuunnitelmasta ovat kadonneet konkreettiset tavoitteet lajitaitojen ja fyysisen kunnon osa-alueiden suhteen. Opetusta on yksilöllistetty, jotta kukin voisi osallistua ja kokea onnistumista omista lähtökohdistaan käsin. Oppimista ja osaamista arvioidaan yksilöllisesti ja varsinkin liikunnassa osaamista mitataan hyvin minimaalisesti. Uskallan väittää, että nykykouluissa oppimistilanteet pyritään aina toteuttamaan niin, että pääsisi syntymään mahdollisimman vähän tilanteita, joissa oppilas joutuu jotenkin nöyryytetyksi toisten oppilaiden edessä. Esimerkiksi laulukokeissa ei tarvitse laulaa koko luokan edessä kuten omana aikanani. Tästä huolimatta aina on mahdollisuus, että joku kokee tilanteet ahdistaviksi ja epämiellyttäväksi. 

 

Pettymykset ja epäonnistumiset ovat kuitenkin osa normaalia elämää. Meille kaikille tulee jossakin vaiheessa elämää tilanteita, joita emme kohdallemme toivoisi ja niistäkin selvitään. Jos opettaja alkaa liiaksi miettimään tai pelkäämään epäonnistumista tai sellaisten tilanteiden tuottamista oppilailla niin pian huomaa, että mahdollisuudet toteuttaa tavoitteellista ja tuloksellista opetusta ovat todella rajalliset.

 

Vaikka kilpailullisuus on vähentynyt oman kouluhistoriani aikana todella paljon, se ei tarkoita sitä, etteivätkö oppilaat vertailisi omaa osaamistaan toisiin oppilaisiin.  Osaamisvertailun rinnalle on vuosien saatossa entistä vahvemmin noussut myös ulkonäköön, vaatetukseen ja erilaisiin hyödykkeisiin ja kuten puhelimiin, pelilaitteisiin liittyvä vertailu. Jos aiemmin toisten oppilaiden arvostus ja tietty sosiaalinen status saavutettiin koulumenestyksellä ja pärjäämisellä eri oppiaineissa niin nykyään toisten oppilaiden ihailua ja arvostusta haetaan vertailemalla uusia kalliita puhelimia, kenkiä, lippiksiä ja muuta materiaa, jota vanhemmat ovat lapsilleen hankkineet.

 

Tässä tulikin huomaamatta ihan tuhti pakettia asiaa koulujen arkipäivään vaikuttavista asioista, joiden parissa me opettajat päivittäin työskentelemme. Näin opettajana, kasvattajana ja vanhempana toivoisin tämän kirjoituksen kautta meidän aikuisten pohtivan sitä, miten ja mihin asioihin keskittymällä voimme mahdollistaa omalle jälkikasvullemme parhaat mahdollisuudet kehittyä ja kasvaa tasapainoisiksi ja vastuullisiksi itseään ja toisia arvostaviksi kansalaisiksi.